Lumimyräkkää odotellessa vimmaista pakkaamista, tie olisi pitkä, mutta yksi taitaa tulla taas sairaaksi. Joulusuunnitelmat siis ehkä uusiksi. Kiikunkeikun, semmoista se on nyt tässä talossa.

Rauhaisaa joulunaikaa kaikille.

 

 

Aika harmaata. Aika vähän mitään sanottavaa. Joululaulut soi.
Muutama päivä talvipäivänseisaukseen.

Pidettiin pienet juhlat eilen. Koko aamun mies kaivoi pihatietä hangen alta, jotta vieraat pääsisivät pihaan. Sähköjä ei ollut, minä lämmitin sisällä takkaa ja poltin kynttilöitä, lopulta raahasin jääkaappitavaroita pihalle. Yksi perhe perui tulonsa huonoon keliin vedoten, yhdelle olin ilmoittanut väärän kellonajan (kyllä tämä univaje alkaa kuulkaas pehmittää päätä). Muut saapuivat ajallaan, eräällä mukanaan lämpimät karjalanpiirakat, minulta kun jäivät piirakat paistamatta. Onneksi olin valmistellut muut välttämättä sähköä vaativat jutut edellisenä päivänä... Kahvia ja teetä keiteltiin sähkökatkojen välissä (nuotiokahvi mainittiin, mutta kukaan ei tosissaan olisi halunnu lähteä kaivamaan grillipaikkaamme lumihangesta).

Oli meillä mukavaa, iloista seuraa, tunnelmallista valoa. Lapsilla mahtavat lumileikit kavereiden kanssa. Tänään ollut kokeeseenluku-urakka, autoremppaa ja neulomisvimma, lumiukkoja, pulkkamäet, piparitalon koristelut, kauneimmat joululaulut ja mäkihypyn katselu. Puuhattu siis kuka mitäkin, paljon, mutta ilman kiireen tuntua. Ensi viikolla vielä aikamoiset aikataulut, huh.

Viikonloppuna saatiin neilikantuoksu tupaan, saunatietä vartioi lumiukko. Ruoka oli täyteläistä, ruokahalua ei vieläkään kaikilla. Perheen musikantit esittivät tähkäpäiden yllä täysikuu ja lapin kesä, pikkuveljet ja monet muut. Sunnuntaina kaupasta banaania ja joululahjoja. Kiire viikko tiedossa. 

Pienillä riittää touhua, ulkona ja sisällä.

Aina välillä meille ilmestyy mallipiirroksia ja sitten äiti väkertää ties mitä lintusia (tai possuja). Tuon otuksen silmät ja töyhtöt kahteen kertaan purettu, nyt hermojen keruuta seuraavaan yritykseen.

Taudit ei meillä hellitä, ostetaan jaffaa ja sipsejä, nenäliinoja, juodaan teetäkin ja mustikkakeittoa. Syön kaiken uhallakin suklaata ja pesen sata koneellista pyykkiä. On kerhojen päättäjäisiä, kokeisiin lukua, kalenterit hartaudella avattu, kynttilätkin jo ikkunalla. Haukottelua ja päiväunia, yöt ovat kummajaisia.

Tein tyhmän piparitaikinan. Aamulla koekaulinnat ja -paistot, pieni löi tahtia kattilankansilla. Illalla isommat lapset leipoivat monta tarinaa (vaikka se taikina olikin ihan tyhmä, kun ei kauliutunut kunnolla).

Tuntuu kuin asuisi Sadan lapsen talossa. Siinäpä missä kaikki yskiä röhisee (toivottavasti joskus myös nukkua nyssyttää). Kaipa täällä muutakin tapahtuu... on kissakaipuuta, sahramipullan paistoa, pitkään kypsyviä lihapatoja lihansyöjille, pikaisia papupatoja yhdelle, kypsentämättömiä raakakakkuja. Päätöksiä, joista ei vielä tiedä, ovatko lopullisia. Onko mikään. Poika, joka piirtää krokotiileja. Pieni, joka aamulla herääkin hyvällä tuulella ja sanoo kaikki osaamansa sanat peräkkäin. Tytär, joka pääsee tänään silittämään kissanpentua.

Ensilumi! Toipilas etsi pulkan, hyvin luisti. Vauva jähmettyi, unohti liikkumisenalkeet. Nauroi kuitenkin, suu täynnä hiutaleita. Aika kova viima, autossa kesärenkaat. Kuumaa kaakaota, piirtämistä piirtämisen jälkeen, töistä ja koulusta palaavien odotus. Ollaan aika hyvällä mielellä.

 

Jatkuva yövalvominen vauvan kanssa uhkaa rakasta lukuharrastustani (en jaksa iltaisin lukea, eikä muulloin ole aikaa).  Viime aikoina olenkin palauttanut kirjastosta lainaamani kirjat avaamattomina. Kuohuvat vuodet on lukupiirimme kirja, joten sen olen päättänyt kahlata läpi. Ennakkoluuloistani huolimatta (liikaa kärsimystä aiheen ja sivumäärän takia) kolmasosa on luettu, ja vielä aika helposti. 

Kirjoista ei voi luopua, joten täytynee vain etsiä nopealukuiset, kevyet. 

Juonenkäänteet, joissa pysyy mukana vähän väsyneenäkin.

Huh, miten päivät, viikot ovat vain menneet. Yhtä samaa puuroa kaikki. Voisinpa kertoa olleeni matkalla, seikkailulla tai jonkun uuden asian ensimetreillä. Ei, tätä samaa. Mutta seura on ollut mitä parhainta.
Kamerasta katosi kasa kuvia (korttivirhe, korttivirhe!!), eikä uusiakaan saanut otettua. Mies etsi minulle vanhan muistikortin, ja kas mitä sieltä paljastui. Vanhoja, unohtuneita otoksia vuosien takaa. Kolmas kuva tältä syksyltä, jonain pakkasaamuna, muut niitä vanhoja.

Ah, arki, olemme pääsemässä sen rytmiin. Innostuin kaupan kotimaisista omenoista, omat on jo syöty. Lasten kanssa innostuimme myös inkiväärijuomasta. Ohjeen satuin näkemään Strömsö -ohjelmassa. Näin: pilkotaan oman pottuvarpaan kokoinen pala tuoretta inkivääriä lasin pohjalle, päälle kylmää vettä. Hörpitään pitkin päivää ja lisätään vettä tilalle. Pitäisi pitää flunssat loitolla, saas nähdä toimiiko...

Alan ymmärtää, kohta olen taas siinä pisteessä, miettimässä miten olla tuottava yksilö, äiti, kotiäiti, mikä äiti, miten jakaa tunnit vuorokaudessa, miten joku ehtii saada vauvan ja firman samana vuonna, mikä onni on, voinko olla "vain" äiti. Mikä ihmeen sisäänrakennettu terä minussakin on, siellä se tökkii, jotakin muutakin pitäisi tehdä kuin olla vain äiti. Vaikka en edes pystyisi jättämään pientä päiväkotiin, ilo minulla kun ei ole pakko. Mutta miten voi kotona tienata, kudo sata villasukkaa joulumyyjäisiin, myy taulu, pidä kirpppis...en niillä tienaa, hetken vain tuntuu mukavalta. Miettimättä työn hintaa, ajan hintaa, materiaalin hintaa hintaa hintaa hintaa.

Onni on päättää, mikä sopii minulle ja meidän perheelle. Onni on luopua.
Onni on kepeä ja valoisa, selkeä pää, puuro kauniisti kattilassa. Joskus onni on pimeä ja syvä railo silmien takana, piikki selässä, sisuskaluissa järsivä torahammas. Onni on.