Aamulla ripustan lakanan verhoksi, ettei aurinko häikäise puuronsyöjää. Pitäisi ehkä harkita oikeita verhoja. Sitten alkaa lusikka viuhua ja unohdan  koko asian. Muutenkin ajatukseni yhdessä vyyhdissä, tiukasti erään asian ympärillä. Alkaa jo vähän puuduttaa, mutta eipä auta, on vain opittava olemaan. Tanssittamaan mörköjä, pelotta, rennosti ja kuitenkin kaikkeen valmiina.
Tiedättekö, en oikeasti välitä niistä verhoista.

Kohta juhlitaan taas. Sen kunniaksi olen kuoriutunut hellehorroksesta, siivonnut, leiponut, poiminut kukkakimpun, josta tippuu kirvoja pöydälle. Vielä olisi jotain pientä ennenkuin talo täyttyy tyttösistä.
Kesä hellii lapsia, uimaan tarkenee joka päivä, ei tarvitse pukea kummemmin. Toisaalta kukaan ei jaksa pelata jalkapalloa tai sählyä paitsi riippumatossa lojuva poika kyllä jaksaisi. Kyllä minäkin nautin, ettei tarvitse villasukkia :) . Mutta asiat jäävät hoitamatta, piha rehottaa, vauvan kanssa ei paljon asiaa ulos. Eipä haittaa (paitsi ulkoilla voisi enemmän...), syksy tulee pian ja sitten loppuu tämä haahuilu.

 

Käytiin mökillä. Ei omalla, mutta tutulla. Oltiin kuin kotona. Reissut ovat olleet aina samankaltaisia mutta kuitenkin erilaisia. Tällä kertaa oli paljon pakahduttavaa minulla mielessä. Auton takapenkillä ei kiljunut enää kissa vaan vauva. Kissa kuoli helmikuussa enkä ole vieläkään ehtinyt oikein surra. Vauvan ensimmäinen mökkireissu, mitä pieni siitä muistaa tuskin mitään. Veneilemään ei päästy pienen kanssa, koska potralle pojalle ei mahtuneetkaan vauvamallin pelastusliivit päälle ja seuraava koko oli liian iso. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en myöskään itse ollut vesillä yhtään, illatkin visusti sisällä pienen kanssa. 

Juhlittiin myös tyttären syntymäpäivää. Kymmenen vuotta sitten meistä tuli ensimmäistä kertaa vanhemmat. Pikkuinen pippurityttömme, kuinka hän onkaan kasvanut. 

Kymmenen vuotta. Silmänräpäys. Menevätkö seuraavat kymmenen yhtä vauhdilla?

 

 

Saatiin pörröinen kesävieras. Ja ensimmäinen oman maan kesäkurpitsa. Naapuripellolla kasvaa ehkä pellava. Odotan sitä sinistä vilinää, mikä alkaa, kun kukat puhkeavat. Olen päättänyt ehtiä lukea.

" ...se joskus karjuu niin ett pikkulinnut tippuu puista..."

Aivan ihana, miten on näin rauhallinen, nauraa vaan, ja hyppii ja aivan lutunen, voi pientä. Mutta on kyllä kasvanut, onpa painava jo. Kyllä sulla on ihanaa.
Jep, meidän pienin. Ja jep, niin onkin.
Kaikkea tuota ja paljon muuta. Nyt hän on päättänyt, ettei vaunuissa ole kivaa, eikä autossa, eikä missään. Sylissä on mukavaa, ihanaa, turvallista, jokapuolelle pitää nähdä. Kuumuus kutittaa häntä raivoisasti-ja ties mikä muu, ehkä meille joskus selviää.  Nukkuminen on  -mitä se on, olen kuullut siitä joskus.

Nyt ollaan oltu menossa sinne ja tänne, kaksi päivää kaksi  kaupunkia, yhdet juhlat siinä välissä. Mökkihöperyydenkin uhalla taidan jättää seuraavat reissut väliin. Kunnes takapenkillä on taas hiljaista kunnes nukumme joskus yli tunnin yhtäkyytiä kunnes eräs suostuu mihin tahansa kulkuvälineeseen ilman vertahyytävää huutoa kunnes kunnes...
Mutta viikon päästä alkaa miehelläkin loma ja pitäisi taas auto pakata. Ja pakataankin, sitten kolme tuntia kiljumista ennen kuin auto kaartaa tutun talon pihaan.
On meillä ihanaa.