Ah, arki, olemme pääsemässä sen rytmiin. Innostuin kaupan kotimaisista omenoista, omat on jo syöty. Lasten kanssa innostuimme myös inkiväärijuomasta. Ohjeen satuin näkemään Strömsö -ohjelmassa. Näin: pilkotaan oman pottuvarpaan kokoinen pala tuoretta inkivääriä lasin pohjalle, päälle kylmää vettä. Hörpitään pitkin päivää ja lisätään vettä tilalle. Pitäisi pitää flunssat loitolla, saas nähdä toimiiko...

Alan ymmärtää, kohta olen taas siinä pisteessä, miettimässä miten olla tuottava yksilö, äiti, kotiäiti, mikä äiti, miten jakaa tunnit vuorokaudessa, miten joku ehtii saada vauvan ja firman samana vuonna, mikä onni on, voinko olla "vain" äiti. Mikä ihmeen sisäänrakennettu terä minussakin on, siellä se tökkii, jotakin muutakin pitäisi tehdä kuin olla vain äiti. Vaikka en edes pystyisi jättämään pientä päiväkotiin, ilo minulla kun ei ole pakko. Mutta miten voi kotona tienata, kudo sata villasukkaa joulumyyjäisiin, myy taulu, pidä kirpppis...en niillä tienaa, hetken vain tuntuu mukavalta. Miettimättä työn hintaa, ajan hintaa, materiaalin hintaa hintaa hintaa hintaa.

Onni on päättää, mikä sopii minulle ja meidän perheelle. Onni on luopua.
Onni on kepeä ja valoisa, selkeä pää, puuro kauniisti kattilassa. Joskus onni on pimeä ja syvä railo silmien takana, piikki selässä, sisuskaluissa järsivä torahammas. Onni on. 

 

Kahden viikon taika, se on taas totta. Koulu alkaa, kerho alkaa mikä vain alkaa syksyllä ja pari viikkoa siitä meillä sairastellaan. Usein vain pientä niiskutusta, nyt kunnon tauti jyllää minussa , koululaisissa, pienelläkin jokin häivähdys siitä. Tekisi mieli vain kiukutella. Mutta keitellään mustikkasoppaa, niistetään kolme pakettia nenäliinoja päivässä, kaivetaan mehulinko kaapista. Porkkana-inkivääri-omena mehulla parannellaan oloa, ja jäätelöllä. Luetaan Alkulukujen yksinäisyyttä, Aku Ankkaa ja Neiti Etsiviä. Auringonkukat alkavat kukkimaan pihalla.  

Viikonlopun raikkaat aamut, ja vihdoin hän taas suostuu nukkumaan vaunuissaan. Ehdin tuijotella ylös tai katsella kuinka tuoksuherne, sinikello ja koristekurpitsa kietoutuvat toisiinsa. Tai sitten voin katsoa alas ja nähdä kaiken kaaoksen kukkapenkeissä, kasvimaalla, kasvimökissä...ja alkaa siivota. Siinäpä syksyn ja (helle)kesän ero, syksystä saan voimaa ja virtaa, kesällä nuupahdan. Mutta ehkä se oli hyvä nuupahdus, tarpeellinen ja nautinnollinenkin (kuukausi ilman villasukkia, jopas jotain).

 Ystäväni sanoi viime viikolla, että lastenhuoneen ovella voi joko räjähtää tai sitten kävellä pois. Olin valittanut hirveää siivoa, joka meidän lastenhuonetta vaivaa. Tavaraa on liian paljon ja säilytystilaa on liian vähän (jotkut -useimmat- olisivat sitä mieltä, että meillä on ylipäätään liian vähän tilaa... mutta piutpaut minä sellaiselle). Kaksi päivää huonetta raivasin lasten avustuksella, nyt olisi vielä tarvetta kirjahyllylle, sitten alkaa huone olla järjestyksessä (kunhan ne tavarat vaan nyt tajuavat leikin jälkeen mennä omille paikoilleen ;) ). Mutta kumma, miten tärkeitä ovat kaikenmaailman lappuset, lippuset, rikkoontuneet lelut, maitotölkin korkit...ynnä muut. Mitään ei saisi heittä pois. No, on minullakin omat järjettömät (?) kasani. Kuten kirjat. Tänään raivasin kirjakaapista nelisenkymmentä kirjaa, joista aion luopua. Osasta ilolla (miten mulla tämmöinenkin?), osasta haikein mielin. Ollapa ylimääräinen huone kirjastolle! Vaikka toisaalta enhän minä oikeasti tarvitse hirveää määrää kirjoja. Paljon muutakin tarpeetonta on kotiin kertynyt, ehkäpä syksyn aikana saisin tehtyä asialle jotain. Välillä vaan pelkkä ajatus roinan määrästä saa luovuttamaan. Ehkäpä sillon noudatan ystäväni neuvoa ja kävelen pois (vaikka ostamaan suklaata!!), ja yritän seuraavana päivänä uudelleen saada semmoisen positiivisen siivousräjähdyksen.

Keväällä istutetut puuliljat aloittelevat kukintaa. Rakastan niitä jo nyt, saatanpa hankkia lisää, jotta saan liljametsän. Ihan ei saatu mitattua, onko pisin varsi oikeasti tytärtä pidempi, sen verran oli kuhinaa noissa PERHOSkukissa (kaunopunahatuissa). Eipä ole juuri perhosia näkynyt, kimalaisia ja semmoisia kyllä senkin edestä.

On ollut täyteläisiä päiviä. Käytiin pikareissu Porvoossa miehen ja pienen kanssa. Mentiin mukulakivikatuja, syötiin torilla jäätelöä. Kuolasin keraamisia viinilaseja, en raskinut ostaa. Ostin kuitenkin köynnöskasvin, puutarhahulluus alkaa uhkaavasti vaania taas. Mutta vihaiset ampiaiset pitävät huolen, ettei pihalla huvita juuri isompia töitä tehdä. 

Kävin myös lasten kanssa katsomassa Tovea. Olen niin onnellinen, että sain  aikaiseksi tämän reissun. Näyttely oli upea, vaikka matkaseurani piti huolen, etten ihan täysin voinut keskittyä enkä jäädä haaveilemaan töiden äärelle. Kaikenkaikkiaan kuitenkin onnistunut reissu, auto- ja junamatkatkin sujuivat.

Nyt nautin, kun isommat viihdyttävät pientä, jotenkin he ovat yhdistäneet leikkinsä niin, että kaikki mahtuvat mukaan.

Elokuun saapuminen on kummallinen. En vielä ymmärrä, koulun alkuun lasketaan jo päiviä. Olisi syytä tarkistaa reput, kynät, kengät, paidat, kaupan tarjonta puuttuville tavaroille. Harjata takut hiuksista, etsiä sukat. Ensimmäistä kertaa myös meillä voisi olla viisasta yritää kääntää koululaisten rytmiä...meidän aamuvirkut lojuvat sängyssä kirjat käsissään. Lojuvat kunnes kauniisti ehdotan, että heti aamupalalle. Onhan se kivaa, että oppivat lojumaankin. Itse en oikein enää osaa.

Satokaan ei ole vielä valmis, luulenko vain, että yleensä tähän aikaan on saatu jo paljon kesäkurpitsaa, porkkanaa, herneitä ja mitä niitä nyt sattuu pihalla kasvamaan. Pienet on saaliit vielä, pakko kai syyttää kylmää kesäkuuta.